ANTIMATERIA LYRICS

1. Intro

2. Sieltä Mistä Valokaan Ei Milloinkaan Karkaa

Jää tyhjyyttä jälkeen missä gravitaation kentät vaikuttaa, nuo aikaa vääristävät.

Repeytyy materia, atomeiksi taas hajoaa, syvyyksiin, kuiluun mustaan vajoaa.

Kuolleen tähden jälkeläinen, paradoksi aika-avaruuden, supernovasta syntynyt, kaiken ympäriltään syövä, tähtien musta surma.

Valkeus katoaa, muuntuu mustuudeksi joksi, aikoinaan,kahliutui, isäntäsäkin.

Sieltä mistä valokaan ei milloinkaan karkaa, sieltä minne aika katoaa. Kuolon portti kosminen, takaa loistaa kaukaisten tähtien, mustaan mereen avaruuden hukkuen.

Repeytyy materia, atomeiksi taas hajoaa, syvyyksiin, kuiluun mustaan vajoaa.

Sieltä mistä valokaan ei milloinkaan karkaa, sieltä minne aika katoaa. Kuolon portti kosminen, takaa loistaa kaukaisten tähtien, mustaan mereen avaruuden hukkuen.

Kaikuu henkäykset nuo viimeiset, hävityksen, läpi kaikkeuden. Minne häviää valon kajokin, siellä kuolema on suurin.

Leposijaksi tähtien, päätyvä hauta kosminen. Viimeinen taival materian, tie atomitason kuoleman.

3. Tieni Kohti Lopullista Tuhoa

Minne olenkaan matkalla, kohti kirkkaimpia tähtiä ja valoja?

Vai saleihin pimeyden kahliudun? riudun ja kuihdun. Unhohdun, missä tieni ulos? Tuskan täyttämästä labyrintistä.

Sidottu kahlein raskain, aikaan väärään, sidotut silmät, menetetty järki..

Näen kaiken ilman aisteja, ilman järkeä kaiken tunnen. Tieni edessäni siintää, pelkoani kiellä en, kun käyn kohti viimeistä matkaa.

Olen eriytynyt osaksi erkanevaa materiaa, kehältään pois pyrkivää, elotonta massaa. Matkalla kohti kylmää, autioituvaa loppua, valon sammuttavaa, kosmista talvea.

Viimein äänet häviää, hiljaisuus saa vallan.

Olen depressioon vaipuva, ääni täältä katoava, laidalla kiertoradan, seilaan yksinäisyydessä. Kunnes viimein, tuo aika minutkin tavoittaa, se ensin atomini hidastaa, ennen lopullista tuhoa.

Olen eriytynyt osaksi erkanevaa materiaa, kehältään pois pyrkivää, elotonta massaa. Matkalla kohti kylmää, autioituvaa loppua, valon sammuttavaa, kosmista talvea.

Olen depressioon vaipuva, ääni täältä katoava, laidalla kiertoradan seilaan yksinäin. Kunnes viimein, tuo aika minutkin tavoittaa, se ensin atomini hidastaa, ennen lopullista tuhoa.

4. Roihuten Läpi Yötaivaan

Liitää haaskalinnut, siellä missä tuolloin kuljit, soi sävelet vireeltään alakuloiset. Loisti takaa aikojen, valosi välistä tähtien, kohta jo kadoten talviyön laskevaan pimeyteen.

Kuoleman.. Avaimet.. Hallussasi.. Nyt matkaat..

Saa aurinko esiin voimasi, kuun valo etäinen viisautesi, ole johtava ääni pimeydessä, tähti kirkkain yöni pimetessä. Kuule kutsuni keskeltä tummien, revenneitten pilvien, juurelta portaitten kivisien, suojista tammipuun oksien.

Kuulen äänesi vaimean, varjoihin hakeutuvan. Näytä keskeltä tähtien, alku portaiden, tuli iäisyyden.

Siintää polku, tie usvainen, ikuisuus, takaa porttien

Yksi sana vaan, ja seuraan sinua, nyt täältä ain ikuisuuteen asti, olemaan ja kokemaan, kuolemaan alla tämän taivaan. Kiveen kaiverretut kirjaimet, saa siipesi alle tuulenvireen, kantaen läpi kuolleen taivaan, roihuten lailla kuusen palavan.

Kantautuu iskut siipien, liekeissä tyhjyyttä halkoen, näen jäljet nuo taivaankanteen, piirtyneet välille tähtien.

Haihtuu menneisyys, tuhoutuu tulevaisuus.

Pimeyteen iäksi jään, vangiksi avaruuden kylmän, palaneet siipesi saan, sytyttäen taas ne roihuamaan.

Palamaan tähdeksi taivaan.

Laillasi yössä taas loistamaan.

5. Kun Aukeaa Mysteerit Kuoleman

Maalaa säteet viimeiset, auringon, varjoni hiekkaan. Tunnen tuulen vireen, vievän lämpöni, tuoden tyhjyyden. Alla näiden tähtien ikiaikaisten, tähän päättyy tää, matkani tämän fyysisen kokonaisuuden.

Virtaa energiaa, ulospäin ruumistain, kohti korkeuksia nousee, hämärtyy rajat realismien. Aallokossa seilaan, välillä kahden eri todellisuuden, en ole enää osa tätä maailmaa. Luisun kuiluun pohjattomaan, katoan tyhjyyteen, otan askeleen polulle kaikkeuden, mykistävään kehtoon pimeyden nyt leijailen.

Eriytyy tietoisuus, maanpäällisestä muodosta. Kumoaa gravitaation, näkee kaiken ilman aisteja. Olen irtauttanut rattaani, koneista biologisista, vapaa viimein kulkemaan, ilman depressiomaisen syvää tuskaa.

Jää elämä taakseni, aukeaa mysteerit viimein, kuoleman, takaa kosmisen sillan.
Löydä tie jota kuljin, äänet sen ketä kuuntelin, alla täydenkuun, yön varjoja seurasin.

Kanna ruumiini vaikka suon syleilyyn, tuhkaa tuuliin tämän maan, tai jätä aukinaiseen hautaan, ei väliä muulla kuin että saan, jäädä lepoon siunaamattomaan, kotimaani multaan maatumaan.

6. Kadoten Merien Hautaan

Keskellä jylhän näytelmän, voimiaan näyttävän luonnon edessä. Tunnen sen pisaroissa kasvoillani, saman ihmisvihan.

Olet tuulet taivaan, syksyisiksi myrskyiksi, yltyvät täynnä vihaa.

Hallitset aaltoja, kansakuntia nielaisevia tuhoajia.

Alta taivaan, päältä maan, takaisin syvyyksiin, kadoten merien hautaan. Hautaan josta jälleen kumpuaa, tunne joka minut taas kiinni saa, se mieleni kietoo, vain vapauttaakseen sen, hiljennetyn pääni äänen.

Vihan joka kasvaa, vuodesta toiseen vahvistaa, juuriaan ihmistä kohtaan. Se maljan yli tulvii, kuohuu kuin vaahtopää, tunteet muut, se alleen peittää.

Se sade kasteeni huuhtoi, huuhtoi pois valheet, ja arvot väärät. Synnytti uudelleen, vapautti syyllisyydestä, olla tietoinen, oman maailmankuvansa rakentava ihminen.

Päättäen polustaan, päättäen oman taipaleensa päättävästä lopusta. Joka sulkee fyysisen elämänmuodon, avaa ikkunan, astraaliin maailmaan.

7. Valo Aikojen Takaa

Kuultaa valo lomitseni, läpi paksun usvaverhon. Rikkoo hiljaisuuden, ääneni sisäiset, tämän hetken käytän viimein.

Tule taivas pilvetön ja kirkas, näytä suuruutesi, äärettömyys kauneutesi. Avain käärmeen suussa, kuolon jo kangistaman, tähän hetkeen asti seurassain.

Kuljen kohti viitoittamaasi tietä, portaita liekein päällystettyjä, tuhkaisia polkuja ohi myrkkykäärmeiden, läpi satojen nuolisateiden.

On matkani vihdoin alkanut, taival vasta auennut, käyn kohti nyt riimuja kuoleman, eteen tiedon alttarin, missä nousee päälle horisontin, valo kaukaa ajan takaa.







ANTIMATERIA LYRICS