KORPIKLAANI LYRICS

1. Neito

Mä olen niitä poikia, jotka täällä ovat kauan kulkeneet,
ja soman soiton varsista vienyt,
tie on neitoni, hymyy sen suu.

Mä olen niitä poikia, jotka täällä ovat kauan kulkeneet,
kun minä aitan orsille nousen
narahteleva on porraspuu.

Mä olen niitä poikia, jotka täällä ovat kauan kulkeneet,
tai tuvan kauniin kannoista koonnut.
Siellä tyttöni, kukapa muu?

Jääköön vaille vastausta kysyjien kylmät korvat:
"onko kärry kantanut reissussa poikaansa?"

Jääköön vaille vastausta kysyjäni kyltymätön:
"onko reissu antanut onnen?

Tie on neito, kodissani armain,
tie on neito, silmin siniharmain,
niin vain pyörii pyörä ilorattaan,
tie on neito, vaan ei tahtomattaan.

Mä olen niitä poikia, jotka täällä ovat kauan kulkeneet,
ja silti hennon heilan laineita
ylisillä silitellyt.

Mä olen niitä poikia, jotka täällä ovat kauan kulkeneet,
ja soramaa on vasten jalkojani
matkatahdin viritellyt.

Suokoon suolle taipaleensa, tai varjonsa vetten ylle,
hyiseen hautaan haudata voi pyörän rattaansa.

Taival taittuu tammipuita, ilman rattaan lauleluita.
Suolle soikoon soittoni vielä.

Tie on neito, kodissani armain,
tie on neito, silmin siniharmain,
niin vain pyörii pyörä ilorattaan,
tie on neito, vaan ei tahtomattaan.

2. Korpikuusen kyynel

Ikipuissa aika istuu
Katsoo illan iloja
Selin makaan maassa jouten
Korpikuusen povella

Täältä näkyy harjun kaivot
Havupuiden hellät raivot
Haivenet kuin heinäpellot
Tähkät kuin kultakellot
Huulilla leppälinnun ikävä
Jalka vain kulkuansa
Jatkaa kuin luulevansa
Istuu mun polvella itkevä

Metsän silmistä
Korpikuusen kyynel
Tanssii vierellä
Korpikuusen kyynel
Kannon haavoihin
Korpikuusen kyynel
Laavun varjoihin
Korpikuusen kyynel

Havumailla terva tuoksuu
Juoksee pitkää paloa
Hela heiluu öistä tulta
Vyöllä valkeen valoa

Siellä selkä maata vasten
Koskee kyynel aamukasteen
Päätä ei rastaat laula
Hiljainen laulukaula
Katsoo kuin ikävässä eläisi
Istuisi vierelleni
Kedon korren korvalleni
Laulussaan kyyneleitä itkisi

Metsän silmistä
Korpikuusen kyynel
Tanssii vierellä
Korpikuusen kyynel
Kannon haavoihin
Korpikuusen kyynel
Laavun varjoihin
Korpikuusen kyynel

Metsän silmistä
Korpikuusen kyynel
Tanssii vierellä
Korpikuusen kyynel
Kannon haavoihin
Korpikuusen kyynel
Laavun varjoihin
Korpikuusen kyynel

3. Aallon Alla

Jään välissä, tai pohjalla, on soutajan hauta,
sen sinessä niin syvällä eivät siivet auta.
Lempeimmän kehdon keinuihin on kaunis sun jäädä,
sen laineilla saa levätä, eikä yksikään pois häädä.

Aallon alla voi kaikua ne huudot soutajan huulen,
eivät päälle mun purteni ne kuulu, hiljaisuuden kuulen.
Yö yksinään voi yksinäisen, tai eksyneen, kotiinsa tuoda,
vaikka aallot jäisi taakse eivät huudot rauhaa voi suoda.

Kuun povella, sen kajossa, on haaveiden hauta,
sen keinuvassa kehdossa eivät aarteet auta.
Hellimmän heinän patjoille on helppo mun jäädä,
sen laineille saa nukahtaa, silittäisi päätä,
sen aalloille voi vaipua, eikä yksikään pois häädä.

Aallon alla voi kaikua ne huudot soutajan huulen,
eivät päälle mun purteni ne kuulu, hiljaisuuden kuulen.
Yö yksinään voi yksinäisen, tai eksyneen, kotiinsa tuoda,
vaikka aallot jäisi taakse eivät huudot rauhaa voi suoda.

Aallon alla voi kaikua minun huudot.
Eivät kuule kuulevaiset, kuulee kuurot.
Yö yksinään voisi viedä yksinäisen,
vaikka jäisi se taakseni, alle aallon, aallon iäisen.

4. Harmaja

Kun joutui harmajan taa, viel’ siivet hetken aikaa pois kurkottaa,
vaimean vaikerruksen voi kuulla niin kuin kuulee hiljaisuuden.
Jos siellä laulella voi, sen soitto hangillani korkeaan soi,
vaan kerran vaikenevan, kun kuulen pienen hanki-sirkuttajan,
niin laulu soi Sylvian.

Yllä talven tähtitaivas, sen loiste lepää nietoksilla,
sinä silti yksin hiljaa kuin haihtuvana.
Päällä kerran kevään usko, sen tahto taipuu yön oksilla,
sinä silti vaiti kosket kuin haikeana.
Vaikka minä hennon hauraimman aina käsiini suojaisin,
sinun minä pelkään tuuliin jo katoavan.
Vaikk’ on aika aamun, yksin tuo hanki kuiskaa kuin hiljaisin,
avaan kämmeneni, tunnen huurteen untuvan.

Viel’ kantaa kätkyessään, saa sulat huoman, huolet ymmärtämään
vaikerruksen vaimeimman, ei salli huolta siitä huomattavan,
kun laulu soi Sylvian.

Yllä talven tähtitaivas, sen loiste lepää nietoksilla,
sinä silti yksin hiljaa kuin haihtuvana.
Päällä kerran kevään usko, sen tahto taipuu yön oksilla,
sinä silti vaiti kosket kuin haikeana.
Vaikka minä hennon hauraimman aina käsiini suojaisin,
sinun minä pelkään tuuliin jo katoavan.
Vaikk’ on aika aamun, yksin tuo hanki kuiskaa kuin hiljaisin,
avaan kämmeneni, tunnen huurteen untuvan.
Sitä tahtoa ei tiedä, ei tunne sydän rajallinen,
vielä luona lehdon soi laulu kaipauksen.

5. Kotikonnut

Hiirenkorvat kotikonnuille jäivät,
Niistä kylvöpäivän helposti laski,
Silloin pirtin päällä sauhussa kylpi korvat,
Joiden alla kerran oli kaski.

Nousi askel vailla murheita, eikä muisti
Niitä edes jäljestä tiennyt,
Silti hetken ilorattaissa tahtoi mieli tietää:
Tässä kotiniko lie nyt?

Katolla on kultaa, lapsuudesta asti tuttu
On meille palava.

Siellä illat istuu se, jonka surut laantu,
Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut,
Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä,
Aikoja vielä vierelläni heilut.

Kauempana kuulen, siellä kaiut tuulen
Nostaa hiljalleen jo pääta,
Eivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuusa vielä
Viime talven jäätä.

Vihtavarret kylän raitilta toivat tuoksun
Jollaista ei joka poika laita,
Silloin istui lauteilla, kävi savu joka
Kortta pitkin kotitalon maita.

Askel nousi, niitä muistoissa pidän vaikka
Häilyvä on väilillä sen tunne,
Harmaat aatteet niitä väijyä saa, vaan ei
Unhoon painu, vaikka kuljen minä kunne.

Kaikki maa on kultaa, lapsuudesta asti tuttu
On meille palava.

Siellä illat istuu se, jonka surut laantu,
Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut,
Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä,
Aikoja vielä vierelläni heilut.

Se ilmaan liitää, hiljaa siivet kuin sinessä
Kiitää lehdilläni,
Se viljat viiltää, kuultaa kerran sen
Kauneus, kunnes katoavaa on kaikki tuleva.

Siellä illat istuu se, jonka surut laantu,
Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut,
Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä,
Aikoja vielä vierelläni heilut.

Kauempana kuulen, siellä kaiut tuulen
Nostaa hiljalleen jo pääta,
Eivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuusa
Vielä viime talven jäätä.

6. Korppikallio

Minä laulua lintujen kuuntelen,
vaan yksi on ylitse muiden.
Se korkeimman kuusensa valitsee
ja huutelee ylitse puiden.

Tuo lintu on liioin jo pimeä,
sen huuto on murhe ja huoli.
Se korkean kuusensa latvassa kertoo
kuka sen juuressa kuoli.

Tuon liitäjän sulka on musta kuin yö,
silmissä kuutamon kiilto.
Täällä aika on vaiennut,
olkapäälleni jäänyt kyntensä viilto.

Jos se yön yli siipensä levittää voi,
alla pimeän peiton valvon.
Vaan silmäni kerran jos sulkisin,
kuljen halki hämärän alhon.

Tuo laulu on laulua korppien.

Kun laulu sen tuo kaikuja,
kaikuja kaarilta aikojen,
on kaarna kalpea kuusella,
siellä kaarne on hiljainen.

Jalkojen alla on Korppikalliota.

Jalan alla on Korppikalliota
iki-tuulien haltija nuollut,
ja mitä sen sammaleet kätkevät
siitä tietävä ammoin on kuollut.

Minä kivien, kallion, kätköistä
kuulen kummia aina ja yhä,
ei vaikene laulunsa korppien,
laulu kuusten on latvoista pyhä.

Tuo laulu on laulua korppien.

Kun laulu sen tuo kaikuja,
kaikuja kaarilta aikojen,
on kaarna kalpea kuusella,
siellä kaarne on hiljainen.

Jalkojen alla on Korppikalliota.

7. Kallon malja

Luokse tuulen noidun näitä
Näiden luoteiden takia
Missä tuuli tuntureiden
Kussa viimani väkevä

Tänään soi valo iholla
Ilo ilman itkijöitä
Tänään tulta soi tukassa
Tuli tuo on turvanani

Minä tanssin taivoisessa
Kannen kuultavan kivissä
Kuin on kiilto silmän pinnan
Viilto vahtivan suteni

Näen silmin hangen kannon
Hangen kaatuvan kelosta
Näen silmin kannen tanssin
Vielä tummuvan tulesta

Näen silmin hangen kannon
Hangen kaatuvan kelosta
Näen silmin kannen tanssin
Vielä tummuvan tulesta
Vielä tummuvan tulesta

Juokse hukka humman lailla
Karvajalka karjan mailla
Juokse juuret tainnutuksin
Juokse varpain juokse suksin

Juokse hukka humman lailla
Karvajalka karjan mailla
Juokse juuret tainnutuksin
Juokse varpain juokse suksin

Luokse tuulen noidun näitä
Näiden luonteiden takia
Missä tuuli tuntureiden
Kussa viimani väkevä

Tänään soi valo iholla
Ilo ilman itkijöitä
Tänään tulta sointukassa
Tuli tuo on turvanani

Minä tanssin taivoisessa
Kannen kuultavan kivissä
Kuin on viilto silmän pinnan
Viilto vahtivan suteni

Näen silmin hangen kannon
Hangen kaatuvan kelosta
Näen silmin kannen tanssin
Vielä tummuvan tulesta

Näen silmin hangen kannon
Hangen kaatuvan kelosta
Näen silmin kannen tanssin
Vielä tummuvan tulesta

Näen silmin hangen kannon
Hangen kaatuvan kelosta
Näen silmin kannen tanssin
Vielä tummuvan tulesta

Kuin on juosten untuvilla
Lumikengät kantavilla
Kuin on aurat antavilla
Käsissä sen on tuleni

Pää on pitkän päivän tukka
Lieskan pää on laidunkukka
Minä itse karhun talja
Hauen mieli kallon malja

Minä tanssin taivoisessa
Kannen kuultavan kivissä
Kuin on kiilto silmän pinnan
Viilto vahtivan suteni

Näen silmin hangen kannon
Hangen kaatuvan kelosta
Näen silmin kannen tanssin
Vielä tummuvan tulesta

Juokse hukka humman lailla
Karvajalka karjan mailla
Juokse juuret tainnutuksin
Juokse varpain juokse suksin

Kuin on juosten untuvilla
Lumikengät kantavilla
Kuin on aurat antavilla
Käsissä sen on tuleni

Pää on pitkän päivän tukka
Lieskan pää on laidunkukka
Minä itse karhun talja
Hauen mieli kallon malja

Kallon malja
Kallon malja
Kallon malja

8. Sillanrakentaja

Karin kaidan kaltahalla,
saaren saadulla nenällä,
parta paikan partahalla,
naava kuonossa kovassa.
Näin on silta saatavana,
kaari kaunis koottavana;
lehdet puusta leijailevat,
tuuli tuttunsa takana.

Tuon on soitto seisahtuva,
laulu laakea lakata.
Näiden maiden kallioissa,
surmasoissa sotkevissa.
Vaan on nauru nurjapuolen,
jonka jo ylpeä emäntä,
tuosta tuon pahaksi pisti,
vihan viidan vieremähän.

Lehdet puusta leijailevat,
tuuli tuttunsa takana.
Tuon on soitto seisahtuva,
laulu laakea lakata.

Lailla linnun teitä juoksi,
halki ilmojen väkien,
kahden kuullun kumppaniksi,
paikaksi jako-pitäjän.

Niin on aika paikan ollut,
lehdet puustakin pudonnut,
hiljaa huurut kaislikossa,
kivellä kajavan laulu.

"Näin ei päivääkään enempi,
laitan paaden paikallasi,
tuosta pilkan itsellesi,
kallion koko kehoosi."
Työ on siitä seisahtuman,
kivi kauan sammaltuvan,
eikä sillaksi hyväksi.

Lailla linnun teitä juoksi,
halki ilmojen väkien,
kahden kuullun kumppaniksi,
paikaksi jako-pitäjän.

Niin on aika paikan ollut,
lehdet puustakin pudonnut,
hiljaa huurut kaislikossa,
kivellä kajavan laulu.

9. Henkselipoika

Minä piikoja pihalla katselen,
kuka ois yhä vanhana tuttu,
mutta kuinka me vanhaksi päädyttäisiin
se onkin jo ihan eri juttu.

Minä heinäsen huulille asetan,
siinä katselen piikojen työtä:
yksi kantaa jo maitoa kannuissa,
kuka ollut on aitassa yötä?

Minä hattua otsalla parannan,
sitä auringon neulaset vaivaa,
vaiko piikojen poskien punerrus,
joka surujani rinnasta raivaa?

Ja astua kuin yli kukkasten,
yli päivien kulkuriöiden.
Kun piikaani pihalla katselen,
renkinä ovia availen.

Onko piikanen milloinkaan katsonut
tätä koreaa henkselipoikaa?
Joka kesteissä pelimannin palkitsee:
”yli yön, yli työn yhä soikaa!”

Minä piikoja pihalla katselen,
sitä kolmannen viljavaa tukkaa,
vaikka hymy kuin kesäyö kultainen,
kutoo päivin se mustinta sukkaa.

Siinä tummia pilviä pilkottelee,
piha sateesta sukkelaan kastuu,
kuka porstuaan ovensa avaakaan
vielä rinnalla aikoja astuu.

Ja astua kuin yli kukkasten,
yli päivien kulkuriöiden.
Kun piikaani pihalla katselen,
renkinä ovia availen.

Onko piikanen milloinkaan katsonut
tätä koreaa henkselipoikaa?
Joka kesteissä pelimannin palkitsee:
”yli yön, yli työn yhä soikaa!”

10. Pellervoinen

[Instrumental]

11. Riemu

Heiluu heinätarha, juhlijan on joutaa,
juopuvaisen harha keinumäelle soutaa
aavaa viljamerta jo janoon kuivuu kieli,
riemumielen verta täyttää ilomieli.
Laulu on laulajan, viulu soiton,
riemu riemuitsijan!

Puut varjoista näen, ovat kuin kattona kulkijan,
ei täällä viimat valita, hymyy kuin vaienneen vankilassa.
Ja minä tanssin, ei maillani muita,
tuo riemun viitta luo riemusuita.
On hauskan huntu, vai hullunko lie,
kun nämä yön hanut lauluille vie?

Nyt jos vaivoja vailla olla mä saan, lehdellä leijun, allani maa.

Heiluu heinätarha, juhlijan on joutaa,
juopuvaisen harha keinumäelle soutaa
aavaa viljamerta jo janoon kuivuu kieli,
riemumielen verta täyttää ilomieli.
Laulu on laulajan, viulu soiton,
riemu riemuitsijan!

Yön painavan näen, sen hämärä häilyy ihollani,
ei syty henki surusta, se vaatii varjojen valitusta.
Kun minä laulan, soi koivujen kuoret,
soi siellä vanhat ja nauravat nuoret.
Ja katso! Kuu koivulle nousi,
sen naavaparrassa väkeä sousi.

Nyt jos vaivoja vailla olla mä saan, lehdellä leijun, allani maa.

12. Kuin korpi nukkuva

Niin kuiskii kesäyönä
Suo kuin korpi nukkuva
Sen puissa latvat huojuu
Kelorungon ruumiina
Ja alla makaava
On unessansa iloinen
Kuin käydä kävellen,
Tie kukkii ja on tasainen

Vaan kenen karjatiellä
Voi niin kuulla laulua?
Kun laulaa laajaa maata
Suo kuin korpi nukkuva
Sen tien on aika
Jaloillansa valanut
Siks' polkunsa tuon tuntee
Kotiinsa taas palannut

Tunnen sen
Olen täällä vieraana vaan
Vieraita laaksot
Jäänet jo unholaan
Outo on minulle
Harteiden paino
Tuntematon
Kaino tyttöni on

Tunnen sen,
Kuiskii hiljaa kaipausta
Orpoja niityt,
Niiden maa on musta
Outo on minulle
Hallavan peitto
Tuntematon
Neito unien on

Siell' huiskii heinämiehen
Työ kuin kuohut koskien
Sen vaahto kivet pukee,
Tasainen on virta sen
Kun kohdalleni osuu,
Tuoksuu tuoreet heinäset
Niittää en saata
Tuot' vanhaa soista maata

Kun astun viime askeleen
Voi kuolleen kukkasen
Jo poimia tuo neito
Uneni kuin tietäen
Etten unesta herää
Alla harmaan kelon
Jos aika elon
Käy läpi kaiken pelon

Tunnen sen,
Olen täällä vieraana vaan
Vieraita laaksot
Jäänet jo unholaan
Outo on minulle
Harteiden paino
Tuntematon
Kaino tyttöni on

Tunnen sen,
Kuiskii hiljaa kaipausta
Orpoja niityt,
Niiden maa on musta
Outo on minulle
Hallavan peitto
Tuntematon
Neito unien on

Kuiskii hiljaa kaipausta
Orpoja niityt,
Niiden maa on musta
Outo on minulle
Hallavan peitto
Tuntematon
Neito unien on

Tiedän, ei elo vain
Huomisen vuoksi
Tuntuu kuin hetkestä
Askeleet juoksi
Nyt aika katoaa,
Haihtuu varjoihin
Kuin rauhaton
Ja poissa uneni on

13. Juomamaa

Kulkureiks’ on meidät luotu
kolpakoita kaatelemaan,
jonka jälkeen toinen juotu,
josta joutuin saattelemaan.

Juomareiks’ kai meidät tuotu
askeltamaan maista ohraa,
kunnes askelmat on juotu,
tiedän aina kotiin ohjaa.

Niityllä silloin on juomaripoikasi rauhaton,
sen hyppelyyn kaukaa me yhdyttiin,
kun se saanut ol’ paljon…
kun se saanut ol’ paljon juodakseen!

Siellä vietiin juotavan väkeä
kuin sammuvat alle lyhteen,
jos on juomari aamua näkevä
sen tuoppi tuo tuttunsa yhteen.

Kuumeista kulkurin jalkaa
vien yli ylväiden metsien.
Huurre kuin hiutaleet alkaa
putoilla taivosta kurkkuhun sen.

Juomamaa on riemujen paikka,
yllä ei arki sen muureille vaikka
tanssin, kun turvata selkäni voisin,
vaan silloin murheita joisin.

Niityllä silloin on juomaripoikasi rauhaton,
sen hyppelyyn kaukaa me yhdyttiin,
kun se juonut on liian paljon.

Kuuraista kulkurin partaa
lämpö talven taivuttaa,
piilostaan metsä huutaa:
”se on ponu joka poikia naurattaa!”

Siellä vietiin juotavan väkeä
kuin sammuvat alle lyhteen,
jos on juomari aamua näkevä
sen tuoppi tuo tuttunsa yhteen.

14. Tuttu on tie

Tien tuntee kuin taskunsa parsitut,
joissa käsiään käydessä pitää.
Sillä jalka on kevyt ja kivetkin vain
iloviljaa jost' matkansa itää.

Tien tuntee kuin kenkänsä paikatut,
jotka länteen, tai välillä itään.
Sillä käsi on kaikkia tervehtänyt,
hyvä vieraat on tuttuina pitää.

Tien tuntee kuin hattunsa haalistuneen,
jonka punonut heilanen on,
sitä liioin ei laukussa lepuutettu,
siksi tuntee se auringon.

Vaan auringon parhaat on ystävät
tämä raikulipoika ja tuuli,
niistä toinen on aikoja elänyt,
toinen ainoaks' itsensä luuli.

Ei yksin tuo astella joutunut,
joku aina kuin kuiskaten koski.
Sillä käsi on pellavaa pehmeämpi,
sekä keväisin puuteriposki.

Vaikka itsensä ainoaks' luulisikin,
yksin maate on ilkeä laittaa.
Siksi tuuli tuo oksilla huhuilee,
huhusiivillä sinimaa maittaa.

Tien tuntee kuin reppunsa pohjattoman,
joka lepää kuin tyvenen lailla,
ja selässä nauttii se päivästään,
jossa kulkee se auringon mailla.

Vaan auringon parhaat on ystävät
tämä raikulipoika ja tuuli,
niistä toinen on aikoja elänyt,
toinen ainoaks' itsensä luuli.

Tien tuntee kuin varjonsa aukealla,
jonka ilta niin pitkäksi heittää.
Yhä päivin sen sääret vain lyhenevät,
vaan yö kaikki allensa peittää.

Tien tuntee kuin notkean nilkkansa,
joka tanssia taitaa ja tietää,
ja hetken kun tansseihin pysähtyy,
sen kulkija paikallaan sietää.







KORPIKLAANI LYRICS